Mitä Venäjästä ei huomattu?
Tällä viikolla on keskusteltu pitkästä aikaa pääkirjoituksia myöten Venäjästä. Kiitos kuuluu ennen kaikkea puolustus-, sisä- ja ulkoministeriöillemme, jotka julkaisivat hyvän katsauksen Venäjään ja sen suhteisiin Suomeen: ”Voiman Venäjä”.
Lehdet ovat keskittyneet perinteiseen tapaan siihen, onko Venäjä mustasukkainen Suomen harrastuksista Nato-maiden ja Ruotsin kanssa. Kun analyysistä puhutaan, niin kannattaisi kiinnittää huomiota myös muutamiin ajankohtaisiin ilmiöihin Venäjällä, jotka voivat vaikuttaa myös Suomen suhteisiin. Raportti oli hyvä, mutta näistä olisin toivonut enemmän näkemystä.
- Miten johto reagoi gallup-romahdukseen – tällä kertaa?
Presidentti Putinin kannatus hiipui vuosikymmenen alkupuolella. Tilanne korjautui heti, kun Krimin miehitys yhdisti venäläiset patrioottiseen huumaan. Sitä jatkui neljä vuotta. Viimeisen vuoden aikana kannatus on tipahtanut uudelleen – aika lailla samalle tasolle kuin vuonna 2014 ennen Krimin operaatiota.
Mielipiteiden muutokset ovat identtisiä myös kysyttäessä ”Onko Venäjän suunta oikea?”. Voi olla, että Venäjällä useampi ihminen peittää mielipiteensä myös kyselytutkimuksissa kuin lännessä. Levada-keskuksen gallupit ovat sinänsä riippumattomia ja niitä tiettävästi vallanpitäjätkin tutkivat. Ne siis kertovat suunnasta.
Onko kannatuksella sitten Venäjällä väliä? Väitän, että on. Kremlin asema nojaa siihen, että vain presidentillä on auktoriteetti kansan silmissä. Hallinto ei halua lähestyä Putinin viimeisen kauden päättymistä tilanteessa, jossa vallan hallittua siirtoa varjostaisivat kansan enemmistön tukemat protestit.
Mitä väliä tällä on Suomen kannalta? Viimeksi kun presidentin suosio oli Venäjällä näin matalalla, alkoi Ukrainan sota. En väitä enkä usko, että Moskova junaili silloin kriisin Kiovaan. Mutta, kun Kiovassa tapahtui länsimielinen vallankumous, niin Putinin hallinnolla oli korostettu tarve reagoida siihen voimakkaasti, koska sen suosio oli jo valmiiksi hiipumassa eikä ollut varaa näyttää häviäjältä Ukrainan suhteen.
Mihin suosion luisu tällä kertaa vaikuttaa? Aletaanko elvyttää taloutta ja nostaa eläkkeitä velkaantumisesta piittaamatta? Vai reagoidaanko erittäin voimakkaasti ja vierasperäiset leimaten, jos esimerkiksi ulkomaalaistaustaiset tekisivät terrori-iskun? Miten tällainen voisi vaikuttaa vaikkapa turvapaikanhakijoiden päästämiseen länteen?
Tai voisiko nöyryys kannatuksen edessä kenties pakottaa luomaan kilpailullisen markkinatalouden ja oikeusvaltion. Näidenkin piirteiden vahvistaminen eräiltä osin on ollut osa sitä Putinin Venäjää, jossa köyhyys on puolittunut, mafia saatu aisoihin ja arjen korruptio vähentynyt. Mutta kannattaa muistaa, että suosiota markkinauudistuksilla ei saa. Varsinkaan siltä ikääntyneeltä Venäjältä, johon Putin ennen kaikkea nojaa. Puolet venäläisistä uskoo elämänsä huonontuneen markkinatalouteen siirtymisen jälkeen. Ja 72 prosenttia pitää Venäjää suurvaltana. Suurvalta-trauman hoito voi hyvinkin olla suoraviivaisin tapa vaikuttaa kannatukseen.
- Miksi ryyppy ei enää käynnistä konetta?
Venäjän talous kaksinkertaistui ja köyhyys puolittui 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä – ns kultaisina vuosina. Se perustui ennen kaikkea öljyn hinnan viisinkertaistumiseen. Kasvua tuki Putinin hallinnon tuoma vakaus 1990-luvun kaaoksen jälkeen sekä se, että neuvostoaikaista tuotantokapasiteettia ja työikäisiä ihmisiä oli paljon vapaana käyttöön otettavaksi. Öljyn hinta romahti finanssikriisissä 10 vuotta sitten. Öljyn hinnan toipuessa myös Venäjän talouskasvu kiihtyi, ei aiempaan menoon mutta selvästi Eurooppaa nopeammaksi.
Öljyn hinta romahti uudelleen 2014. Viime vuosina se on jälleen noussut. Vaikutus talouskasvuun on kuitenkin ollut ilmeisesti aiempaa vaimeampi. Reaalitulot ovat laskeneet 5 vuotta yhtämittaisesti. Kansan ostovoima on kuudenneksen huonompi kuin ennen Krimin miehitystä. Samalla öljyn hinta on selvästi parempi kuin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä keskimäärin.
Venäläiset asiantuntijat ovat usein tästä hämillään. He eivät yleensä halua tunnustaa, että Venäjän kasvumallille ei riitä öljyn korkea hinta, vaan se edellyttää jatkuvasti nousevaa öljyn hintaa. Näin se kuitenkin taitaa olla. Vaikka Venäjän työllisyys ja arvonlisä pääosin syntyy ihan muualla, luonnonvarojen vienti on se pumppu, joka rasvaa muutoin ruosteisen koneiston.
Viime vuosina riippuvuus öljytuloista on entisestään pahentunut, koska ulkomaiset investoinnit muille sektoreille ovat vähentyneet kansainvälisen jännitteen takia. Pakotteiden suorat vaikutukset ovat pienet, mutta epävarmuus pakotteiden laajenemisesta vähentää innostusta sijoittaa Venäjälle ja kumppanuuksiin venäläisten liikemiesten kanssa.
- Mitä tapahtuu 2024?
Tällaisessa maastossa Venäjä askeltaa kohti viiden vuoden päästä koittavaa presidentin vaihtumista – ilmeisesti. Venäjän perustuslaki rajaa presidentin peräkkäiset kaudet kahteen. Edellisellä kerralla Putin ei halunnut rikkoa tai muuttaa perustuslakia, vaan siirtyi yhdeksi kaudeksi pääministeriksi palatakseen sitten Kremliin. Saman manööverin toistamista pidetään epätodennäköisenä.
Viisi vuotta kuluu nopeasti. Vielä nopeammin tulee se hetki, jolloin vuoden 2024 spekulaatiot alkavat hallita Venäjän politiikkaa ja sen kansainvälisiä suhteita. Mitä vaihtoehtoja on? Jos nykyhallinnon vakauden takaa parhaiten edelleen Putin, yritetäänkö hänelle rakentaa jonkinlainen kontrollerin rooli presidentin huoneen ulkopuolella? Vai olisiko se niin ristiriidassa vallan selkeän vertikaalin kanssa, että mennään mieluummin suoraviivaiseen vallan vaihdokseen? Molemmat ovat minusta mahdollisia.
Kiinnostavaa on myös miettiä, miten tämä vaikuttaa Venäjän väestösuhteiden ja talouden tasapainoon. Moskovan ja Pietarin nuorempi keskiluokka on muuta maata liberaalimpaa ja länsimielisempää. Sekin yhdistyi pääosin Putinin taakse Krimin huumassa 2014-18. Vuosina 2011-14 sama segmentti kerääntyi kasvaviin protesteihin. He ovat kuitenkin pääosin väkeä joka on siis välillä kannattanut ja välillä vastustanut Putinia. Pohjimmiltaan he muistavat viime vuosikymmenen talouskasvun, joka myös loi heidän keskiluokkaistumisensa ja länsimaisen elämäntapansa. Osa pitää Putinin hallintoa epämiellyttävänä, mutta Putinin hahmolla on hyvin laajasti omanlainen arvostuksensa.
Miten käy, jos Putinin hallinto jatkaa ilman Putinia? Miten uusi keulakuva rakentaa uskottavuutta ja venäläistä identiteettiä vahvistavan roolin tilanteessa, jossa ei pysty tarjoamaan nopeaa elämän paranemista? Voiko luovan luokan toiseuden tunne kärjistyä niin, että aiempaa useampi jättää maan? Merkille pantavaa on, että jo viime vuonna viidesosa moskovalaisista vastasi haluavansa muuttaa ulkomaille.
Tällaisella tapahtumaketjulla olisi kauaskantoisia seurauksia niin Venäjän hallinnon ja talouden uudistumiskyvylle kuin myös venäläisten asenteille. Juuri nyt näyttää siltä, että kasvanut kriittisyys omaan johtoon yhdistyy aiempaa myönteisempään suhtautumiseen Euroopan unionia kohtaan. Jos kriittisesti suhtautuvia muuttaisi sankoin joukoin muualle, jääkö jäljelle vahvempi länsivastaisuus?
—> Mitä nämä kolme kysymystä tarkoittavat Suomen Venäjä-politiikalle? Ainakin sitä, että meillä on edessä epävarmempi ja yllättävämpi vuosikymmen Venäjä-suhteissamme. Kymmenen vuotta sitten oli selvää, että edessä on Putinin Venäjä. Nyt se voi olla jotain muutakin. Parhaiten tässä maastossa suunnistaa, jos pitää keskusteluyhteydet auki, mutta turvaa selustansa tiiviillä ja kyseenalaistamattomalla yhteistyöllä Ruotsin, Euroopan unionin turvallisuusrakenteiden sekä Yhdysvaltain ja Naton kanssa.
Kai Mykkänen
Sisäministeri (kok)
Hyvä kirjoitus, paitsi tuo viimeisen lauseen loppuosa.
Ilmoita asiaton viesti
Niin siinähän pitäisi lukea täysjäsenyys NATO:ssa.
Ilmoita asiaton viesti
Gustav Hägglund kirjoittaa kirjassaan että Nato on muuttunut USAn työkaluksi.
Kunhan liikemies Trump lopettaa ja USA saa normaalin sotaisan presidentin niin Natokin alkaa toimia.
Ilmoita asiaton viesti
Niin Gustav-kenraali kuin minäpoika kuulumme edelleen kansan enemmistöön (ja meitä on tasan kaksi kertaa enemmän kuin puoltajia):
https://www.eva.fi/blog/2018/11/28/suomen-nato-jas…
Ilmoita asiaton viesti
Samuel P. Huntigton ’poliittisen historian professori) ennusti’ Venäjän kriisin Ukrainan kanssa jo v 1993.
Kirjassa (1996) ”The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order.” (Esim e-kirja iBooks)
yksityiskohtaiset kuvaukset tulevista ja jo toteutuneista maailmapolittisista kriiseistä.
Suosittelen kirjaa, vaikkei se edusta nykynäkemystä maailman tilasta, tai hänen näkemyksensö ei haluttaisi olevan.
”In addition, the clash of civilizations, for Huntington, represents a development of history. In the past, world history was mainly about the struggles between monarchs, nations and ideologies, such as seen within Western civilization. But after the end of the Cold War, world politics moved into a new phase, in which non-Western civilizations are no longer the exploited recipients of Western civilization but have become additional important actors joining the West to shape and move world history.”
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Clash_of_Civilizat…
Ilmoita asiaton viesti
”Hyvin ennustettu” kun itäisellä Ukrainalla on pitkä yhteinen kieli ja historia Venäjän kanssa.
Suomella on puolestaan satojen vuosien historia Ruotsiin.
Ilmoita asiaton viesti
Talouden stagnaatio ja siitä aiheutuvat valtiolliset ja yhteiskunnalliset jännitteet, ryyditettynä patoutuneisiin ja yhä kasvaviin yksilönvapauteen liittyviin vaatimuksiin tulevat repimään Venäjää hajalle lähivuosina, aivan kuten ministeri hahmottelee.
Mikä on se voima, joka vannitsoi nämä paineet?
Nyt se on vaaliruhtinaas Putin ja hänen regiminsä, mutta miten kauan enää sen voimaan perustuvat keinot riittävät?
Valistunut ennuste on, ettei enää kauaa; valtakauden päättymisen lähestyminen tiivistää painetta, ja periaatteessa mikä tahansa satunnainen tekijä voi luoda painepiikin, joka murtaa padon.
Viimeistään siinä vaiheessa kun valtataistelun osapuolista joku tai jotkut nappaavat kadun kansalta vapauden lipun, helvetti on irti.
Eli taistelua ei käydä uudistajien ja nykyisten säilyttäjien välillä, koska koottua uudistusvoimaa ei Ole.
Piilevä taistelu vallasta rävähtää jossain vaiheessa avoimeksi, ja silloin ovat asialla Putinin vallanperijät ehkä melko konstikkaiksi konstellaatioiksi muotoutuneina.
Taistelu käydään vallasta, ei uudistuksista.
Siksi asetelma on hyvin elastinen, rakenteet sulana ja suuret muutokset salamannopeita.
Silloin tullaan meidän kannaltamme Venäjä-politiikan ikuisten fundamenttien alueelle;
vahva tukeutuminen länteen, josta apua ei ole varmuudella saatavissa kun sitä tarvittaisiin, ajaisi Suomen pelilaudan nurkkaukseen.
Ehkä on parempi pelata oma avoin peli rittävillä omilla voimaakasvattavilla ennakoinneilla?
Ilmoita asiaton viesti
Mitä jos Venäjän rajavartijoiden palkanmaksu pysähtyy mista ruokarahat?
Ilmoita asiaton viesti
Tahtomattakin joudumme näkemään Venäjän nykytilantessa yhtymäkohtia brezhneviläisen stagnaation kurimukseen päätyneen Neuvostoliiton välillä.
Suurimmat erot silloiseen asetelmaan nähden ovat mielestäni:
Kansalaisten informaation saannin edellytykset ovat moninkertaistuneet sitten 1980-luvun. Tietoa ja vertailukohtia on riittämiin. Tämä lisää kansalaisvapauksia ja taloudellista vaurastumista perääviä liikehdintöjä.
Edellisesä murroskohdassa NL oli supervalta, nyt se on avoimesti näivettymässä oleva entinen supervalta.
Suomen asema on nyt täysin toinen kuin Koiviston aikaan; silloin elimme ja toimimme tiiviisti diktatuurin kumpanina, omien ratkaisujemme mukaisesti,vaikka imperialismi ja yksinvalta oli yhtä kova kuin nyt.
Nyt me olemme lännen joukoissa, pakottamassa Venäjää, ja siten myös kiihdyttämässä sen taloudellista perikatoa – asemamme on peilikuva edelliskerrasta.
Onko tämä Oman etumme mukaista. Venäjän huojunta ja potentiaalinen bankrotti on tuhoisinta ulkoisista maista juuri Suomelle!
Ilmoita asiaton viesti
EU:n ja Suomen tulisi miettiä Venäjä-suhdettaan pitkän historian ja globaalin politiikan näkökulmasta.
Meidän aikakautemme suurin megatrendi on maailmanlaajuisen hegemonian siirtyminen Lännestä Itään.
Tässä prosessissa Länsi sysii aktiivisesti Venäjää loitommas, – Eli käytännössä Kiinan vanaveteen.
Yhdysvaltain kouristellessa vakavan entropia-skleroosin kourissa, sen elementaariset kytkennät EU-Eurooppaan murtuvat ja muhentuvat, samaan aikaan, kun Britannia lipuu vääjäämättömästi vähintään sijansa verran avo- ulapalle.
Mitä tekee vanha, raihnaistuva Eurooppa? Tuo korskea, sokeutuva?
Tätä meidän pitää kysyä!
Palasin juuri Venäjältä. Luen päivän lehdestä:
”Hänen mukaansa EU on jäämässä yksin, kun Yhdysvallat eu ole enää samanlainen liittolainen kuin ennen ja Kiina vahvistuu.”
”Unionia uhkaa nurkkaan jääminen.”
Kuka näin sanoi?
Paavo Lipponen, kenpä muukaan.
Meitä asiota tähän malliin tarkastelevia näkyy olevan kovin vähän.
Ainakaan näiden näkemysten esittämonen ei ole järin populääriä.
*
Näistä näkökulmista lähtien on pakko esittää joitakin kysymyksiä:
Tuleeko Venäjä luopumaan Krimistä?
Ei tule luopumaan, ei koskaan nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Miksi sitten EU harjoittaa pakotepolitiikkaa kiristyvän ruuvin tekniikalla? Aikooko se jatkaa sitä nähtävissä olevassa tulevaisuudessa? Minkälaisin tavoittein? Minkälaisin efektiivisin tuloksin?
Mikä on Naton 5. artiklan todellinen, siis reaaliponnisteinen toimivuus, Eli selventävästi kysyen, kuka oikeasti uskoo kollektiivisen turvaklausuulin toimivan? Kreml ei usko, tämä ei ole uskon asia, vaan raakarealiteetti.
Ja vielä: Mikä on oikeasti Euroopan tavoite tässä elämäntilanteessa? Mikä Eurooppa on 2030 ja mikä se on sukupolven kuluttua 2050?
Ilmoita asiaton viesti
Erinomainen kirjoitus ja sen takana hyvä tilanneanalyysi. Venäjän ja Neuvostoliiton ongelma on lähes aina ollut se, että järjestelmässä ei oikein ole toimivaa mekanismia, jolla hallitsijan vaihdos voitaisiin tehdä. Tuskinpa Putin siirtyy jonnekin kulisseihin, vaan haluaa jäädä, kuten Mykkänenkin esitti, takapiruksi. Pääasia lienee kuitenkin se, että kolmen kirjaimen organisaatio saa määrätä, kenestä tulee presidentti v. 2024. Tai jos asia annetaan kansan päätettäväksi presidentinvaaleissa, ehdokasasettelun täytyy olla idioottivarma, kuten se on tähän asti ollutkin. Tämä tarkoittaa sitä, että äänestipä ketä tahansa, valtakoneiston ehdokas kuitenkin voittaa.
Kirjoituksen lopussa ollut uskollisuudenvala läntiselle suurvallalle oli jonkinlainen floppi. Ei toiminut loppunousuna, kuten olisi pitänyt.
Ilmoita asiaton viesti
*
Keksiluokka kuihtuu
”Venäjällä näkyykin merkkejä siitä, että Venäjän presidentin Vladimir Putinin valtakauden alkupuolen ehkä merkittävin saavutus, venäläisen keskiluokan kasvattaminen, on ajajamassa karille. Keskiluokka on köyhtymässä samalla, kun väestön jakautuminen entistä selvemmin rikkaisiin ja köyhiin kiihtyy.
Venäläinen Nafi-tutkimuslaitos julkaisi esimerkiksi viime vuonna tutkimuksen(siirryt toiseen palveluun), jonka mukaan keskiluokaksi itsensä määritteli Venäjällä vain 19 prosenttia väestöstä, kun vuotta aikaisemmin luku oli 25 prosenttia.”
”Keskiluokka murenee Venäjällä – suomalaisyritykset joutuivat itänaapurin kuluttajan säästökuurin kärsijöiksi.
Ostovoima vähentyy itänaapurissa. Jotkut suomalaisyritykset miettivät jo lähtöä Venäjän markkinoilta.”
Lähde:
YLE, Uutiset/Kalle Schönberg, 10.4.2019; https://yle.fi/uutiset/3-10731326
Ilmoita asiaton viesti